Joskus sitä nuorempi ihmisenalku saa kuullakseen vanhojen emeritusherrojen ja mikä ettei rouvienkin suusta senkaltaisia fraaseja kuin ”ennen oli kaikki paremmin”, ”silloin kun minä olin nuori”. Sinällään niiden käyttäminen osoittaa ihmisen kaipaavan kadotettua nuoruutta ja joskus kimmoisaa poskipäätäkin tai tuuheaa kuontaloa.

Silloin ei kuitenkaan huomata häntä, joka sillä hetkellä on nuori. Herkästi unohtuvat entisen nuoruuden toilailut ja hölmöydet, joihin pienessä ruikkusessa on saatettu hairahtua. Ehkä sitä häpeillään tai halutaan puuteroida piiloon niitä kauneusvirheitä, joiden kautta olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Jokainen 50-vuotias on joskus ollut nuori ihminen, ainakin todennäköisesti, ja näin ollen kokenut samankaltaisia epävarmuuden tunteita kuin tämän päivän 20-vuotias nuori.

Ei meissä nuorissa ole vikaa. Me teemme virheitä siinä missä muutkin ihmiset. Olennaiseksi siinä muodostuukin tällöin se, miten me kohtaamme toisiamme: moitimmeko vain kaupan edessä keskenään hilluvia teinejä ja pyörittelemme päitämme ihmetellen heidän toimintaansa. Ja siinä, missä oman ikänsä kriisiä lähestyvät kiireen ja paineen orjat, oman stressinsä syövereissä he yleistävät yksittäisten henkilöiden tekemiset kaikkia nuoria leimaaviksi virkkeiksi.

Miten kadotetaan nuori yhteiskunnasta? Helposti. Muumeissa lapsi muuttui näkymättömäksi, kun häntä kaltoinkohdeltiin ja sätittiin tätinsä toimesta. Usein saattaa olla, että jostakin syystä puramme pahaa oloamme tai ärsytystämme meitä heikompiin ja meille läheisiin ihmisiin. Näin esimerkiksi aikaansaamme tilanteita, joissa lapset ja nuoret kokevat toimineensa väärin sellaisinakin hetkinä, joina heidän toimintansa on ollut tavallisuuden mukaista.

Kaiken kaikkiaan riittää, että tarpeeksi jätät henkilön huomiotta ja jos huomioit, huomioit vain lähtökohtaisesti negatiivisesti virittyneellä taajuudella. Me kaikki olemme sosiaalisia eläimiä, eläinkunnan edustajia, jotka tarvitsevat toisiaan. Sosiaalisia kontakteja ja konteksteja saman lajin edustajiin. Me kaikki olemme kokeneet yleisön ja vertaisten paineen niskassamme ainakin kerran elämässämme ja tehneet sen aikaansaamana jos jonkinlaisia toilailuja.

Lapset ja nuoret sekä henkilöt, joiden ääni ei ensimmäisenä ole sosiaalisen median julkisilla alustoilla huutamassa vääryyttä kokemastaan. He eivät ole äänioikeutettuja eivätkä siis voi äänestämällä vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin. Ja toisaalta lapset harjoittelevat päätöksentekoa ja vaikuttamista muun muassa koulujen oppilaskunnissa. Miksi heitä siis ei voitaisi näiden yhteisöjen kautta kuulla osana säännöllistä päätöksentekoa? Mikä olisikaan sen parempaa lapsivaikutusten arviointia kuin kuulla lapsia itseään? Ja tämän lisäksi voitaisiin ottaa käyttöön jopa nuorisovaikutusten arviointia, jolloin huomio kiinnittyisi myös nuoriin. Hekin ovat tulevaisuuden rakentajia.

Kirjoittaja Veikka Huuskonen